HSL-bussissa tuttu näky: kaikilla ympärillä istuvilla känny kädessä. Itselläni ei ole, pääasiallinen syy on se, että en pysty autossa lukemaan, en kännyä enkä mitään muutakaan. Metrossa pystyisin, mutta sielläkään en luuria yleensä esille kaiva, ihan vaan sen takia että haluan vaan olla, katsella ihmisiä ja ympäristöä. Mietin monta kertaa sitä, miten jotenkin surullinen se näkymä on; pelastava ja piilottava känny, ei tarvitse nähdä tai kuulla toista ihmistä eikä omia ajatuksia tai tunteita.
Mitä teet jos akku on ihan finaalissa tai luuri jopa unohtunut kotiin? Miltä se tuntuu, se bussimatka tai odottelu jossain, ilman sitä pelastusta? Milloin viimeksi olit hiljaa, tekemättä mitään? Miltä se tuntui?
Muutama vuosi sitten luin turistiseurueesta, muistaakseni Kiinasta tulleesta, joka tuli Suomeen nauttimaan luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta jonnekin keskelle metsää itäisessä Suomessa. Parin päivän päästä heidän oli pakko lähteä pois, koska hiljaisuus oli niin kestämätöntä.
Hiljaisuus on raakaa, se pakottaa ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan omat ajatukset ja tunteet. Se saattaa olla todella pelottavaa, mutta se saattaa olla myös parantavaa, palkitsevaa, mahdollisuuksia ja uutta avaavaa. Ihan sama oletko introvertti, extrovertti, ambivertti tai et mikään vertti, uskon että kokeilu kannattaisi, aloita vaikka pitämällä seuraavalla bussimatkalla känny laukussa tai taskussa. Mitä näet, mitä kuulet, kenen katseen kohtaat? Se voikin olla mielenkiintoista!
Tämä kuva samoin kuin otsikkokuva on kotikylästäni Etelä-Pohjanmaalta, pikkuisesta kylästä kolmen tien risteyksessä. Aina siellä käydessä lähden jonain päivänä kävelylle, tielle jolla vastaantulijoita ei pahemmin ole (jos tunnin lenkin aikana tulee vastaan 3 autoa, on se jo ruuhka), ja pysähdyn yhden metsäaukion kohdalla kuuntelemaan, sitä että ei kuulu mitään. Ehkä joku puu napsahtelee pakkasessa, mutta muuten on vain täydellinen hiljaisuus. Se on mahtava tunne, se hiljaisuus. Vetää hiljaiseksi.