Katsoin jo toistamiseen koko neljän kauden setin SKAMia, norjalaista palkittua, kiitettyä, joka ikisen kehunsa ansainnutta nuortensarjaa, jonka katsomista lämpimästi suosittelen joka ikiselle ikään katsomatta (ja ei, minullakaan ei ole lapsia). Tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota siihen, kuinka näyttelijöitä kuvataan tosi läheltä, niin että kaikki tunteet, pelot ja epävarmuudet näkyvät noiden nuorten amatöörinäyttelijöiden kasvoilla niin paljaina, uskottavina ja todellisina. Olen miettinyt, että mikä valtava luottamus kuvauksissa varmasti on vallinnut henkilöstön ja näyttelijöiden kesken, että kaikki ne tunteet on voinut päästää esille. Eikä niitä kaikkia varmasti ole vain näytelty.
Tämä kevät on testannut meidän kaikkien luottamusta. Luottamusta itseen, läheisiin, päättäjiin, työpaikkaan, esimiehiin, tiedotusvälineisiin. Korona on tuonut mukanaan valtavasti tunteita, monet niistä varmasti outoja ja pelottavia. Tunteista tiedetään se, että niitä ei kannata paeta tai piilottaa, vaan ottaa vastaan ja tutkailla. Mutta voitko tehdä sen läheistesi tai työtovereidesi kanssa? Uskallatko sanoa puolisollesi, että pelottaa?
Kun tilanne pelottaa eikä tiedä mitä tehdä, niin voi pysähtyä ja kuulostella mitä tunteita, ajatuksia ja reaktioita tämä tilanne minussa herättää, ja tiedostaa myös ne epämukavat ja vaikeat tunteet. Et voi muuttaa tapahtunutta, mutta voit muuttaa siihen liittyviä tunteita. Tunteita voi siis tuunata, ja tuunaamalla tunteita myös ne herättänyt kokemus muuttuu. Tunteilta voi myös kysyä, että mikähän viesti niillä minulle on. Usein niillä on meille tärkeää asiaa, ja niiden viesti saattaa yllättää. Joskus ne esimerkiksi muistuttelevat meitä meidän omista voimavaroista ja vahvuuksista, sellaisista jotka olemme ihan unohtaneet. Aika fiksuja ne tunteet, vai mitä?
Älä piilota, älä torju, vaan ota vastaan. Se kannattaa.