Pohdin viime viikolla polkuja, niitä jotka niin nopeasti rupeavat muodostumaan uuteen lumeen. Olen tosi talvi-ihminen (samoin kuin syksy-, kevät- ja kesäihminen), ja rakastan lunta, ja rakastan sitä miten nopsaan uudet polut puhtaaseen lumeen ilmestyvät. Rupesin silloin lenkillä pohtimaan, että mitähän ne polut niiden aukaisijoista ja niillä kävelijöistä oikein kertovatkaan, ja pääsin tällaiseen luonneanalyysiin:
On itsestäänselviä polkuja (koska tässähän on kävelytie alla), on ”näin tämä on aina ollut” -polkuja (jotka on raivattu täsmälleen siihen missä ne lumettomana menevät, vaikka nyt paksu lumikerros antaisi mahdollisuuden vaikkapa kiertää tuo nyppylä toiselta puolelta, mikä olisi paljon fiksumpi ratkaisu), on ”hanki kuin hanki” -polkuja (koska tuonne minä haluan mennä niin sinne menen sitten vaikka umpihangessa), ja on suurinpiirtein-polkuja (about tästä se on on mennyt aikaisemmin mutta ei se nyt niin kauhean nuukaa ole), ja sitten näiden yhdistelmiä.
Tajusin kuitenkin tänään lenkillä samoissa maisemissa, taas uuden lumen satamisen jälkeen, että yksi polku on jäänyt listalta, ja se on se kaikkein paras ja tärkein! Se polku on ”nyt se on mahdollista” -polku: Nyt kun on lunta ja pakkasta, niin polku voi syntyä sinne minne ei muuten voisi, ja parhaita paikkoja sellaisille on ranta. Se että pääsee kävelemään jään päällä, melkein merellä, mutta kuitenkin ihan rannassa. On turvassa sillä lailla että jos se jää pettää niin rumpsahtaa vain ehkä nilkkoja myöten veteen, mutta kuitenkin on melkein meren jäällä. Voi olla vähän uskalias riskin ottaja, ja kuitenkin turva on tosi lähellä.
Tuollainen polku rupesi aina ensimmäisten joukossa syntymään Lauttasaaren rannoille mitä kiersin parikymmentä vuotta, ja nyt samanlainen polku löytyi Seurasaaren rannalta. Sellaisia me ihmiset taidetaan usein olla: halutaan ottaa pikkuisen riskiä, mutta kuitenkin niin että jos rumpsahdetaan niin ei upota liian syvälle. Ei veteen, eikä muuhunkaan tuntemattomaan. Mutta voi miten upeaa se onkaan niinä talvina, kun on kunnolla pitkään pakkasta ja meri jäätyy! Pääsee kävelemään kilometritolkulla meren jäällä, käymään saarissa joissa ei koskaan ilman venettä ole päässyt käymään, saa vaan kävellä eteenpäin niin kauan kuin jalat kestää aavalla merellä, ei ole reittejä tai teitä joita pitää seurata, sen kun kävelee sinne minne oma polku ja sydän vie. Ne retket jäisi tekemättä ja rakkaat muistot hankkimatta, jos jää vain kiertämään niitä ihan rannalla kulkevia polkuja.
Omassa elämässä olen useamman kuin yhden kerran ottanut vielä paljon jäällä kävelyä isomman riskin ja hypännyt tuntemattomaan, ja kaikki ne hypyt ovat vieneet johonkin parempaan ja minulle oikeampaan. Ei välttämättä heti eikä suorinta reittiä, mutta kun suunta on ollut oikea, niin myös se matka on ollut ehdottomasti kokemuksen arvoinen.
Uskaltaisitko?
Joskus – tai useimmiten – riittää se että suunta on selvillä
